Kokeileva Suomi -blogi

Entä jos kaikki meneekin hyvin?

Tuomo Vuorinen Julkaisupäivä 1.9.2016 15.04 Blogit

Vielä tänäkin päivänä julkisista hankinnoista löytyy vahva häivähdys pelon ilmapiiriä. Aivan kuin hankinta olisi shakin peluuta jossa yhdellä väärällä liikkeellä voi menettää koko pelin. Sen jälkeen aloitetaan alusta ja näin kuluu aikaa, vaivaa ja hermoja. Hankinnoissa rahaakin. Sitä paitsi onhan se noloa jos häviää.

Suomalaisuuteen omalla viehättävällä tavallaan upotettu pessimistisyys suojaa mukavasti suurimmilta pettymyksiltä. Hackathonit, suunnittelukilpailut, tulosperusteiset hankinnat, investointihankkeet, innovaatiokumppanuus, DPS:t, vaikuttavuuteen tähtäävät kilpailutukset ja niin monet muut julkisiin hankintoihin soveltuvat tavat ja menetelmät eivät kuitenkaan oikein toimi yhdistettynä tappiomielialaan. Lähinnä siksi ettei niitä koskaan uskalleta tai haluta kokeilla. Mistä lähtien julkisten hankintojen hengestä on poistettu oikeus kokeilla tai peräti epäonnistua? Vai onko niitä koskaan ollutkaan?

Onko virkamiehen pelko virheestä liian suuri vai olisiko kysymys vain siitä, ettei valtion rooliin haluta tunnistaa kuuluvaksi kokeileminen ja uusien asioiden kehittäminen? Sinänsä kysymys on julkisten varojen käytöstä, mutta monesti merkittävien onnistumisten takana on aina enemmän tai vähemmän uusien asioiden kokeilua, joskus jopa intohimoa aihetta kohtaan. Muutaman sadantuhannen euron menettäminen epäonnistuneessa kokeilussa on täysin mitätöntä, mikäli vastaavasti osa kokeiluista onnistuu. Niistä ulosmitattavat hyödyt saattavat kuitata aikaisemmat tappiot moninkertaisesti. Lisäksi on jo vuosikymmeniä hoettu epäonnistumisten opettavan enemmän kuin onnistumiset kunhan epäonnistumisista tosiaan otetaan oppia. Riskien hallitseminen on siis eri asia kuin riskien välttely tai yltiöpäinen riskinotto.

Riskitöntä hankintaa ei ole olemassakaan. Toisaalta mitään onnistumisiakaan ei tapahdu jos sen eteen ei ole valmis tekemään töitä. Voisi siis väittää, että menemällä siitä mistä aita on matalin ja ylittämällä se tavalla joka on kaikista vaihtoehdoista riskittömin, ei todennäköisesti saavuta hankinnallaankaan merkittävää lisäarvoa.

Kehotankin näyttämään toisinaan hankintaprojekteissa esitetyille riskeille virtuaalista keskisormea. Näissä kun ei aina ole kysymys realismista vaan ehkä tarkoituksenmukaisestikin luoduista, negatiivisen ilmapiirin uhkakuvista ja muutoshaluttomuudesta.

Ehkä julkisellakin sektorilla pitäisi laajemmin keskustella miksi se ylipäätään on olemassa. Onko julkisen sektorin tarkoituksena olla vain sääntöjen muodostaja tai jopa mahdollistaja? Vai voisiko, tai peräti pitäisikö julkisen sektorin olla merkittävä ja aktiivinen osallistuja silloin kun puhutaan lisäarvon tuottamisesta niin kansalaisille kuin yrityksillekin? Tämä on merkittävä periaatteellinen kysymys kun mietitään miten hankintayksikköjen tulisi hankintojaan tehdä ja toteuttaa.

Kaikki muutos ei ehkä aina ole hyvästä, mutta kokeilematta se ei ainakaan selviä. Projektinhallinnan kurssillakin opetetaan ettei riskien tule ohjata projektia vaan auttaa projektiryhmää onnistuneeseen lopputulokseen. Tätä ajatusta noudatellen riskejä ei hankinnoissakaan pitäisi nähdä uhkakuvina vaan apukeinoina.

Joskus voi käydä jopa hassusti ja riski onnistumisesta toteutuu. Tällöin on syytä huolehtia, ettei onnistuminen johda spontaaniin, positiiviseen ja kannustavaan ilmapiiriin.

 

Teksti on julkaistu alun perin Hanselin blogissa

Lisää kommentteja

Syötä kommenttisi tähän.

Kokeileva Suomi -blogissa julkaistaan kokeiluihin ja kokeilukulttuuriin liittyviä kirjoituksia. Tekstit toimitetaan ja hyväksytään ennen julkaisua. Jos haluat ehdottaa omaa kirjoitustasi Kokeileva Suomi -blogiin, ota yhteyttä: kokeilut(at)vnk.fi.